Mikäli tätä kirjaa pitäisi kuvailla viinin tavoin, olisin lähellä päätyä makeahkoon, mutta silti kuivan väkevään jälkimakuun päättyvään makuun, joka sopisi valkoviinimaisista ominaisuuksistaan huolimatta todella hyvin sitkeähkön sisäfileepihvin partneriksi. Kirjaversiointia ja edellistä yhdistää kylläkin vain keveän nuorekas tarina, joka kuitenkin saa väkeviä vivahteita lähes-onnettomasta lopusta, josta pääsisi oikeassa elämässä yli vain karaistumalla. Edellä mainittu toi miellyttävää kontrastia ja tasapainoa muuten niin kliseisillä raiteilla ja repliikeillä kulkevaan tarinaan, jotain pureksittavaakin, eikä pelkkää tylsää mössöä.

 

 Juoni siis kulkee kutakuinkin näin: Ponyboyn ja Sodapopin vanhemmat ovat menehtyneet onnettomuudessa, Derry on lupautunut vanhimpana veljeksistä hoitamaan heitä, vaarallinen elinympäristö tietää lukuisia ongelmia, eikä kuolonuhreiltakaan vältytä. Kun kupla puhkeaa murhan välityksellä, on Ponyn ja Johnin aika nostaa kytkintä maalle, Snobit kun osaavat tehdä pahaa jälkeä keskiluokkaa alemmalla oleville Rasviksille. Vanha kirkko ilmenee ensialkuun hyväksi piilopaikaksi, vaan jotakin on Ponynkin uhrattava; komean rasvaisen kuontalon on lähdettävä, kun paluu kaupunkiin on edessä, vastakkaisen jengin stiletti löytyy selästä vaikeammin, jos ei ole niin helposti tunnistettavissa.

 

 Jo keskivaiheilla, kun suunta osoittaa kohti pakoa kaupungista, ottaa tunnelma synkkiä piirteitä, kun tulevien vaikeuksien kierteen voi jo melkein arvata. Arvaus menee oikeaan, sillä alkajaisiksi Johnny saa palavan pöllin niskaansa, pelastaessaan lapsia liekehtivästä kirkosta, poikanen passitetaan sairaalaan. Seuraavaksi tulee loppuhuipennuksen omainen ”final showdown”-tyylinen tappelu rasvisten ja snobien välillä, joka päättyy luonnollisesti rasvisten voittoon. Tämä on vain pieni valonpilkahdus tulevien tapahtumien varjoissa, sillä kun muu jengi on toimittamassa lasaretissa viruvalle potilaalle ilouutista, siirtyy hän kuolleiden kirjoihin. Samoihin aikoihin on jengin jäsen, Dallas ryöstämässä kioskia, tyhjästä lippaasta huolimatta, hän kaatuu poliisien luoteihin.

 

 Loppu yllättää sillä, ettei Ponyboy vedä itseään jojoon surusta, vaan ikään kuin opetukseksi lukijoille ottaa itseään niskasta kiinni ja palaa kouluun, jottei joutuisi itse samanlaiseen tilanteeseen enää.

 

 Tunteiden tulitusta, melkoisesti väkivaltaa, slangia, omaleimaista tunnelmaa riittää siis kerrakseen. Yleisesti vaikuttaa myös rennon vapautunut kerronta, joka tapahtuu kokonaan puhekielellä, tähän lisättynä luonnollisesti 80-luvun slangisuomennussuodattimen läpi käynyt 60-luvun puhetyyli ja tapa amerikkalaisittain. Kirjan tarina uhkaa kaikesta hyvästä huolimatta kaatua tiettyyn lineaarisuuteen ja ennalta-arvattavuuteen, joka vaivaa koko juonen läpi ja onnistuu lähes vesittämään muuten nuortenkirjalle ominaisen, mutta poikkeuksellisen hyvän tarinan. Tämän kaksijakoisuus näkyy hyvänä esimerkkinä kohtauksien vertailussa: Toisesta tulee loistavia, elokuvamaisia ”sixties-gang-shit”-fiiliksiä, kun taas toiset suorastaan hirvittävät korniudellaan ja lapsellisuudellaan.

 

Käteen jää: Elämänmakuinen, melko hyvin toteutettu nuortenkirja, johon on onnistuttu sisältämään väkevää kerrontaa ja kirvelevää tappiota, muuten niin henkevän kerronnan sekaan. Viimeksi mainittu toimii paikoin loistavasti, paikoin ei ollenkaan, eikä osaa löytää kunnollista keskitietä. Tämä onkin kirjan juju, joko pidät tai et. Itse en tiedä, hyvähän nuortenkirjaksi, vaan jos syvempää sisältöä lähtee hakemaan, ei paljoa löydä.

 

Arvosana nuortenkirjalle: * * *

 

Arvosana peruskirjalle: * *